5. lokakuuta, Monikasvo ja aikaan vuotava aika

​Jos tuijottaa tarpeeksi kauan monitoriin, monitori alkaa

tuijottaa takaisin. Nietzsche ei tuntenut tietokoneita,

mutta ymmärtäisi varmasti mitä tarkoitan. Sammutan

ruudun ja näen pimeällä pinnalla varjon. Se on minun

kuvani. Se on sen »minän» kuva, joka asuu monitorissa,

pelkkä musta heijastus siitä joka voisin olla.

Mutta tuo varjo on yhtä todellinen kuin peilikuva,

ainakin niiltä vuosilta, jotka monitorin edessä istun.

Entä miltä minä nukkuessani näytän? Kasvot rentoina, suupielessä kuola, tiedottomana, autuaana, jalat vääntyneinä kuin aitahyppääjällä – siinä on myös minun kuvani, kolmasosan elämästäni. Siinä on »hyvä minä», aidoimmillani, itseni unohduksiin nukkunut minä.

Minulla on siis ainakin kolmet kasvot: monitorin varjo, tiedoton nukkuva sekä peilikuvan minä. Sitä ajattelee, että peili olisi niistä todellisin, että tuolta minä oikeasti näytän. Mutta ei se ole sen todellisempi kuin monitorin varjo, tai nukkuva tiedoton. Olen monitorin edessä vuosikymmeniä ja kolmasosan taas tiedoton. Mikä kuva on todellisin? Ne kamppailevat herruudesta. Varjo on nälkäinen ja valtaa tilaa peilikuvalta. Ehkä kulkukorttiin pitäisikin painaa nuo synkät piirteet sammutetussa monitorissa. Todellisemmalta se kuva tuntuu nyt kuin tuo reipas nuorukainen vuosien takaa, jonka kasvot on laminoitu tähän muovinpalaseen.

Kääntelen kulkukorttia ja mietin miltä oikein näytän. On sietämätöntä, että ihminen ei voi koskaan todella nähdä itseään, että voi nähdä vain kuvan itsestään: peilikuvan, valokuvan, monitorin kuvan, videokuvan, kuvan veden pinnassa, mutta aina vain kuvan. Kaikki muut ihmiset voin omin silmin nähdä, mutta minä tulen aina olemaan itseltäni salattu.

Entä jos jokainen kuva valehtelee? Kuten ihminen kuullessaan oman äänensä nauhoitteelta kavahtaa sitä, oudoksuu sen vierautta, »tuoltako minä kuulostan?» Ehkä todellisuudessa näytän yhtä omituiselta. Jos voisin nähdä itseni elävänä, kääntäisinkö pääni hämmentyneen puistatuksen vallassa, täyttäisikö minut jokin ellottava tunne? »Tuoltako minä näytän?»

Varjo monitorin pinnalla on paksuuntunut. Se ei liikahda, vaan lymyää pimeässä. Jos pysyn paikoillani, ehkä varjo hievahtaa ja paljastaa itsensä. Tuijotan ruutua, mutta mitään ei tapahdu. Joku suhahtaa käytävällä lasiseinän takana huoneeni ohi mutta en voi kääntää päätäni. Kuluu minuutti, ehkä toinen, tuijotan ja sitten joku kopauttaa lasiin. Säpsähdän. En nähnyt kuka se oli, mutta sydän tykyttää. Mitä he minua häiritsevät? Aivan kuin varjo ruudulla olisi liikahtanut ennen minua.

Luku8.jpg