18. huhtikuuta, Annan kyyneleet (kahvitilan sohvalla)
Tein juuri jotakin erittäin uskaliasta. Lähetin Annalle
sähköpostin ja odotusten vastaisesti hän kirjoitti takaisin!
Hän muistaa minut näiden vuosien jälkeenkin. Hän käyttää
edelleen sitä yksityistä osoitetta, jonka lähtiessään jakoi
osastolle.
Kysyin häneltä kuulumisia, vaikka oikeastaan olisin
halunnut tietää miksi hän jätti harjoittelukauden kesken.
Siitä on jo niin kauan, että menneet ajat ovat sekoittuneet
uusiin muistikuviin. Epäilin aina että häntä ahdisti jokin,
eikä Eddie jutuillaan ole ainakaan lievittänyt tuota
spekulointia. En kuitenkaan kysynyt häneltä mitään
sellaisesta, sehän olisi ollut tungettelevaa, eikö totta?
Olin pelkkä tuutori, ja ehkä Olof oli nimittänyt minut siihen tehtävään tietäessään, etten voisi mitään sen enempää ollakaan, vaan pukisin senkin roolin ylleni kuin pakkopaidan.
Istun nyt avuttomana ja käyn uudelleen läpi sitä hetkeä, kun Anna syöksyi käytävällä huoneeni ohi kädet kasvoillaan. Ponnahdin hänen peräänsä, ja kun kaikki kääntyivät tietokoneidensa ääreltä katsomaan ja luulivat näkevänsä vain tuutorin, joka oli pinkaissut hermoheikon harjoittelijan tueksi, tiesin itse sydämessäni, että hänen peräänsä ei lähtenyt mikään rooli, vaan minä itse – ystävä, mahdollisuus, kuka tietää mitä olisin voinut olla – ja että edessäni noita viraston käytäviä syöksyi päänsä kämmeniinsä kätkien jotakin muuta kuin harjoittelija – polku, unelma, jota olin itsekään sitä ymmärtämättä aina odottanut, vaan en arvannut sellaista edes olevan olemassa. Olisiko Anna muistanut tuon hetken, jos olisin siitä sähköpostissa kysynyt?
Käytävän päässä hän laskeutui porraskäytävään, pysähtyi, jähmettyi, jatkoi alaspäin, vietti kättään pitkin kaidetta. Hän oli hysteerinen, ei vilkuillut taakseen eikä huomannut minua. Minä seurasin häntä, mutta etäältä, sillä en tiennyt mitä olisin sanonut. Askel kaikui rappusilla, sitten rohkaistuin, ja kun Anna pysähtyi tunsin olevani jo niin lähellä, että olisin voinut tarttua häntä olkapäästä. Ojensin käden, mutta haparoin kun mietin, miten noloa olisi yllättää hänet tuon tunteen ääreltä – mistä edes tiesin, halusiko hän kenenkään lohdutusta? Anna ei vieläkään havahtunut siihen että seurasin häntä, tai ainakaan hän ei kääntynyt, nytkähti vain liikkeelle ja katosi porrastasanteelta aulaan. Odotin hetken, lähdin perään, ensin hiivin, sitten kiirehdin, saavutin ja kun hän pysähtyi uudelleen, nyt hallin kulmalle, olin taas vain muutamia metrejä hänen takanaan, mutta sittenkin emmin.
Näin me etenimme viraston halki, kuin kuminauhalla toisiimme kytketyt. Anna hieroi kasvojaan, kulki taas ja minut temmattiin perään. Seurasin välimatkaa pitäen aulan halki, kellarikerrosten portaille, arkistokäytäville. Halusin auttaa, mutta tiesin tekeväni vahinkoa, jos hän näkisi minun huomanneen hänen surunsa. Minähän olin tuutori, hän harjoittelija. Tuo muisto on nyt aivan edessäni: hän ei vieläkään huomaa, hartiat tärisevät, vaaleat hiukset nutturalla, musta paita – siinä oli valkoisia raitoja. Hän laskeutuu toiset kellariportaat ja minä seuraan, saavumme miinus kakkoseen. Hän kulkee käytävän halki kahviautomaateille ja menee WC-tiloihin.
Epäröin ovella, raotan ja kuuntelen, on hiljaista, astun sisään. Siellä on viileää, seinät ovat vaaleat ja koppien ovet tumman harmaat. Kaikki on jotenkin puhtaampaa kuin miesten puolella. Vain invavessa on lukossa. Hiivin sen ovelle pitämättä lainkaan ääntä. Painan korvan lähemmäksi ja kuulen nyyhkytyksen. Anna pidätteli tänne asti, mutta nyt hän haukkoo ilmaa. Koukistan etusormen kopauttaakseni oveen ja tapailen hänen nimeään, mutta en voi tehdä mitään. Olen seurannut liian pitkään eikä hän ilmeisesti ole huomannut minua, ja nyt se, että yhtäkkiä ilmestyisin tänne kellarikerroksen naisten vessaan näyttäisi liian omituiselta. Hän miettisi, olenko seurannut häntä ennenkin ja olenko saanut hänestä jotakin selville. Hän häpeäisi surua, jonka ääreltä hänet olen yllättänyt, ja silloin minäkin häpeäisin, vaikka mitään syytä ei olisikaan.
Siellä me nyt olemme aivan kahden, kuin jonkun suuren vuoren uumenissa, vain ohuen vessanoven erottamina, mutta hän ei sitä tiedä ja luulee olevansa yksin. Metallinen ovenkahva on kylmä, mutta polttaa kämmentäni vasten. Minun pitäisi vain painaa se alas, kuulla lukon naksahtavan ja tuntea oven työntämä ilmavirta kasvoillani, astua sisään ja lohduttaa häntä, ja koko elämä saattaisi muuttua, mutta hiki leviää metallia vasten eikä mikään liiku. »An-na», kuiskaan, mutta tiedän ettei hän kuule.
Ovi paukahtaa takanani ja korkokenkäinen vanhempi nainen syöksyy sisään. Hän pysähtyy ja ynähtää jotakin vihaisesti. Gertrude on yksi henkilöstöosaston pomoista. Hän katsoo minua tuimana ja näyttelen hölmistynyttä. Hän mutristaa huuliaan ja nykäisee peukalollaan olkansa yli – miesten puoli on käytävän toisella puolella. Rapsutan ohimoani hajamielisesti, mumisen jotain ja säntään ulos.
Anna ei koskaan saanut tietää tästä kohtaamisesta. Hän ei tiennyt minun seuraavan, enkä minä juossut häntä kiinni. Viime hetkelläkin olimme WC:n oven erottamia. Ainoa seuraus oli, että jouduin asiasta vaikeuksiin. Olof nimittäin kyseli mitä olin tehnyt naisten vessassa – hän oli kuullut asiasta henkilöstöosastolta joltakin Gertruden avustajalta. Sittemmin sain tietää, että tuota kyseistä kellarikerroksen naisten vessaa oli käytetty »arveluttavien tapaamisten kohtauspaikkana». Asia oli paljastunut, kun jostakin kopista oli löydetty käytetty kondomi ja nyt joku epäili, että minä olisin tuo henkilö, joka vessassa oli käynyt, koska olin maleksinut siellä vailla silminnähtävää tarkoitusta.
Annaa en kuitenkaan enää tuona päivänä nähnyt, ja vasta seuraavana aamuna istuimme taas vierekkäin tietokoneella, kun minun piti korjata hänen hahmottelemaansa päätöstekstiä. Hän ei sanonut mitään, piti vain katseen ruudulla ja vaikutti etäiseltä. Mietin tuolloin, oliko hän huomannut, että olin seurannut häntä, mutta en voinut kysyä asiasta. Jos näin ei ollut, olisi kysymykseni paljastanut minut, ja olisin vaikuttanut omituiselta. Jos taas hän oli nähnyt minut, hän ihmettelisi miksi en ollut tehnyt mitään. En puhunut eilisestä, selostin vain tavaramerkkiviraston ohjesääntöä tietokoneen ruudulta ja vilkuilin häntä sivusilmällä.
Nyt mietin, miksi en tuolloin kellarikerrosten WC-tiloissa painanut kahvaa alas ja avannut ovea. Ehkä kyse oli rohkeudesta. En uskaltanut, ja nyt vuosien jälkeen sain sähköpostilla tavallaan vahvistuksen siitä, että olisi pitänyt. Anna nimittäin kirjoitti, että minä olin yksi harvoista syistä, joiden takia harjoittelukauden olisi voinut viedä loppuun, mutta kansallisesta tavaramerkkivirastosta tullut työtarjous oli ollut sellainen, ettei sitä voinut jättää väliin. Nyt siis ymmärrän, että olisin voinut olla hänelle syy jäädä virastoon (kuten hän olisi ollut minulle).
Tuo Annalta saamani tunnustus innoitti minua niin, että kirjoitin hänelle vielä uudelleen ja kysyin, haluaisiko hän tavata – että minulla oli tietoja Eddiestä – mutta hän ei vastannut enää mitään. Ehkä hän on sittenkin kiireinen. Ehkä minun pitää vain olla kärsivällinen.
