23. marraskuuta, Toteemipaalu pikkujouluissa (kotona)
Kaikki maailman ihmiset voidaan jakaa kahteen luokkaan,
naurettaviin ja säälittäviin. Naurettavat eivät tunnista
realiteetteja, säälittävät taas tekevät niistä itselleen
vankilan. En tiedä kumpaan joukkoon itse kuulun,
todennäköisesti molempiin. Olen kahden maan
kansalainen, seilaan puolelta toiselle molempien
passit taskussani, seison rajalla yksi jalka kummallakin
puolella.
Mutta joskus mietin, voisiko noiden valitettavien
joukkojen välistä kulkea jokin kapea sola, jota pitkin
voi hiipiä lähemmäksi omaa unelmaansa, ilman ivallista naurua
tai säälinsekaisia katseita? Toisaalta onko unelma, jota voi tavoitella
ilman sellaista riskiä, edes aito? Unelmanhan tunnistaa siitä, että se tekee meistä joko naurettavia tai säälittäviä, eikä ihminen, joka ei koskaan ole ollut kumpaakaan, todennäköisesti unelmoi mistään. Pitää vain olla rohkeutta ja kaikki asiat voidaan ratkaista.
Nyt on marraskuu ja sähköpostiin tuli tänään kutsu viraston pikkujouluihin. Ne on joka vuosi pidetty hienoissa vuokratiloissa kaupungilla, mutta tänä vuonna presidentti halusi kostaa henkilöstölle viimevuotisen ja juhlat järjestetään viraston aulahallissa. Presidentti kuvittelee olevansa ihailtu johtaja, innoittaja, ja täytyy antaa hänelle tunnustusta siitä, että hän uskalsi yrittää pitää motivoivan puheen humalaiselle virkamiesjoukolle viime pikkujouluissa. Ihmiset metelöivät mutta hän jatkoi, yritti uudestaan, pyysi hiljaisuutta mutta kohtasi vain suuremman myrskyn. Yleisön viimein vakavoiduttua joku kekseliäs päätti laskea kovaäänisesti ilmaa saaden kaikki taas höröttämään. Presidenttiä pidettiin ennen naurettavana, ja nyt, kun hän tahtoo kostaa, hän on vain säälittävä.
Mutta ei se vielä mitään, sillä minä olen pannut tuotakin paremmaksi. Olen onnistunut olemaan sekä säälittävä että naurettava yhtä aikaa. Se sattui myös viime vuoden juhlissa, siellä sataman valtavassa juhlahallissa. Olin saapunut paikalle hieman myöhässä, ja sain turvallisesti kuljeskella jo hieman humaltuneen tummapukuisten meren seassa napsien tarjoilupaloja. Juttelin ensin jotain Henryn, sitten Eddien kanssa, nappasin muutaman martinin ja tunnelma oli yllättävän korkealla.
Jossakin vaiheessa Henry lähti kotiin ja Eddie katosi jonkun harjoittelijan seuraan. Seisoskelin yksin hallin rantaikkunoiden äärellä, kun jokin seurue siinä vierellä heitteli pikkunäppärää cocktaillasejaan kilistellen. Eräällä naisella oli selästä rohkeasti uurrettu kaunis iltapuku, mutta en nähnyt hänen kasvojaan. Miehet seisoskelivat epävirallisen rennosti, takinliepeet roikkuivat housuntaskuihin tungettujen käsien yli.
Jostain hetken oikusta päätin lähestyä heitä. En kuitenkaan tiennyt mitä sanoa, joten jäin vain heidän taakseen tuijottamaan kuin mikäkin kulissi. He huomasivat minut, keskustelu madaltui, mutta he eivät tehneet elettäkään laskeakseen minut seuraansa. Jutustelu jatkui, mutta en saanut selvää aiheesta. En tiennyt, pitäisikö minun poistua vai astua vielä lähemmäs, ja jähmetyin kuin sotamies johonkin pellolle keskelle tulitusta. Seisoin vain parin askeleen päässä heistä, mutta vaivauduin toljottamisestani niin, että en uskaltanut edes hörpätä lasista. Pelkäsin kiinnittäväni huomiota ja että he puhuttelisivat minua eikä minulla olisi heille mitään sanottavaa.
Pönötin siinä hetken, sekunnit tikittivät, mutta yhtäkkiä tuo syvään uurretun iltapuvun kantajan selkä kääntyi ja viehättävä nainen erkani seurueesta tullakseen puhumaan kanssani. Hengitykseni salpaantui. Rintapuolella hänellä oli röyhelökoristeena punaisia sulkia, hän oli neljissäkymmenissä, mutta edelleen nuorekas vaaleine kiharoineen. En ole sittemmin nähnyt naista virastolla, ehkä hän oli jonkun onnekkaan virkamiehen puoliso. En ymmärtänyt mitä hän sanoi, ehkä se oli bulgariaa, portugalia, kuka tietää.
Ynähdin, enkä tiedä oliko kurkkuuni liimautunut oliivinpala, vai yritinkö todella sanoa jotain, mutta murtauduin tilanteesta ja horjahdin askeleen taakse. Törmäsin tarjoilijaan – hän ei onneksi pudottanut mitään – ja pakenin hissiaulan WC-tiloihin. Kuulin takaani naurua, ja syystäkin. Olin juuttunut siihen paikoilleni kuin mikäkin toteemipaalu.
Vessassa kostutin paperia ja pyyhin kasvoni. Varmistin peilistä, ettei poskiin jäänyt nukkaa. Laskin kylmää vettä käsilleni, laitoin kuivaajan huutamaan ja taisin kiroilla. Olin saattanut itseni naurunalaiseksi yrittämällä jotakin luonnotonta, mutta sitten, ikään kuin tämä ei olisi riittänyt, poistuin miestenhuoneesta takaisin halliin ja jostain käsittämättömästä syystä palasin takaisin vartiopisteelleni tuon seurueen viereen.
Kuka tietää minkä tähden jatkoin tuota alun alkaenkin tuhoon tuomittua ilveilyä? Kuvittelinko päässeeni seuraan – olihan tuo nainen puhutellut minua – vai olivatko pari martinia sumentaneet aivoni? Samassa eräs pitkä ja tumma hollantilainen mies, joka työskentelee vaikeiden juttujen osastolla ja on nuoreen ikäänsä nähden päässyt varsin arvovaltaiseen asemaan, irrottautui seurueesta ja kääntyi puoleeni. Hän kumartui ja sihahti korvaani »mukavaa illanjatkoa!» Tällä hän onnistui tölväisemään minua, sillä näennäisestä kohteliaisuudestaan huolimatta hän tarkoitti, että »painukaa tiehenne!» Lehahdin punaiseksi, sillä olinhan minäkin virkamies ja minulla oli oikeus seistä noissa juhlissa missä halusin. Olin kai uhmakas tai hämmentynyt, mutta jäin kuin jäinkin hujopista välittämättä paikoilleni ja käännyin puhuttelemaan punapukuista naista.
»Presidentti ei tänä vuonna maininnut lainkaan… olisiko se tarkoittanut, että... », aloitin, mutta seurue käänteli minulle selkiään ja poistui terassille tupakoimaan. Joku pudisteli päätään, toinen virnisteli. Ulko-ovelta punapukuinen nainen vilkaisi olkansa yli minuun ja mutristi pahoittelevasti huuliaan, ikään kuin häveten muiden puolesta. Näin kuitenkin hänen jännittyneistä poskilihaksistaan, että todellisuudessa hän kaikin voimin yritti pidätellä reaktiotaan, ja päästyään ulos terassille hän purskahtikin nauramaan.
Jäin yksin tyhjän lasini kanssa. Ympärillä huojui tummien pukujen meri. Katselin häpeissäni, ehkä jopa peloissani, oliko joku nähnyt välikohtauksen. Miten säälittävä ilmestys. Samassa suutuin ja kysyin, miksi minun pitäisi hävetä? Eikö välikohtauksen nähneiden olisi pitänyt todistaa, miten karkeasti kunniaani oli loukattu? Vilkuilin ympärilleni ja levittelin hieman teatraalisesti käsiäni, mutta se ei kiinnostanut ketään, aivan kuin kohtausta ei olisi edes tapahtunut. Hetken suunnittelin syöksyväni terassille ja jääväni uhmakkaana seisomaan parimetrisen hollantilaishujopin eteen, mutta käännyin tietenkin vain pois ja katosin juhlaväen hälisevään joukkoon.
Minua oli kohdeltu väärin, mutta yhtä totta on, että olin ollut epätoivoinen ilmestys palatessani vielä WC-tiloihin paettuanikin nyhjöttämään tuon seurueen luo. On sietämätöntä, että vaikka he tekivät väärin, minä olin sekä naurettava että säälittävä, samassa persoonassa, vieläpä saman illan aikana. Ehkä meillä tässä suhteessa on jotakin yhteistä presidentin kanssa. Myös hän on ollut oikeassa, tavoitellut unelmaansa inspiroivana johtajana, mutta ollut lopulta vain naurettava ja säälittävä.
Jos joskus joudun presidentin eteen, aion kertoa hänelle sen, mitä kukaan muu ei uskaltaisi: hän ja minä, ainoina tässä virastossa, olemme sekä naurettavia että säälittäviä. Juuri minä voin sanoa noin, sillä olemme presidentin kanssa samaa lajia. Hän ymmärtää sen varmasti, kuin jokin eläin, joka aistii toisen kuuluvan samaan perimään, vaikka ne poikkeavat toisistaan kuin kaksi äärimmäistä koirarotua. Vaikka on meissä toki eroakin: hänellä on valtaa kostaa, mutta sellaisesta minä voin vain haaveilla.
No, tämä kaikki on mennyttä, mutta osaanpa tällä kertaa varoa koko tilaisuutta, ja toisaalta tiedän jo, mitä sanon presidentille, jos hän joskus kutsuu minut luokseen.